Verhon takana, tyhjyyden reunalla

Talvi saa miettimään pimeää. Seinälläni roikkuu vanha ikoni nimeltään Odottamaton ilo. Ikoni on kuin maatuskanukke, kuva kuvan sisällä. Siinä nuorukainen polvistuu Jumalanäitiä ja Kristuslasta esittävän ikonin eteen ja saa synninpäästön. Kuvan taustalla on sivuun vedetty verho, ja verhon takana näkyy musta pieni ikkuna. Juuri tuo pieni ikkuna on ikonin suurin mysteeri, pimeys, jotain mihin emme voi nähdä. Ja jotain niin salaista, että se on pitänyt peittää verholla. 

Filosofi Immanuel Kantin mukaan havainnoillamme ja ymmärryksellämme on rajat. Tuon ymmärtämättömyyden takana on jotain, mihin emme voi päästä käsiksi, tuntematon, todellisuus sinänsä, das Ding an sich. 1500-luvulla elänyt mystikko Ristin Johannes lähestyy tuntematonta hieman toisesta kulmasta. Hänen mukaansa todellinen Jumalan tunteminen on mahdollista vasta kun on inhimillisen elämän näkökulmasta ei-mitään, nada. Vain silloin, kun jättää taakseen tahtonsa ja ymmärryksensä, raukeaa tila, jonka Jumala voi läsnäolollaan täyttää. Kuulostaa nykyihmisen korvaan melko vaikealta. 

Ristin Johannes ja Kant käsittivät molemmat inhimillisen ymmärryksen rajat ja näkivät mysteerin, jonka edessä aistit sumenivat ja sanat tuupertuivat. Astuminen tyhjyyden reunalle voi kuitenkin olla hyvin pelottava kokemus, pahimmillaan syvää lohduttomuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa.  

Mitä sivuun vedetty verho ikonissa tarkoittaa? Voimmeko sittenkin saada tuntemattomasta jotain tietoa? 

”Etkö sinä Filippus tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt isän”, sanoi Jeesus opetuslapselleen Filippukselle (Joh. 14:9).  

Jeesuksen puhuttelussa on jotain hyvin liikuttavaa, lempeän nuhtelevaa. Niin kuin Jeesus haluaisi sanoa, että jos Filippus näkisi ja ymmärtäisi kunnolla, se voisi olla hänelle liikaa. Parempi siis ettei hän ihan ymmärrä. 

Se, mitä emme voi nähdä, on muuttunut näkyväksi Kristuksen myötä. Nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin, tiedämme kaiken tapahtuneen ja olemme silti edelleen usein Filippuksia. Emme vieläkään tunne, emme näe, emmekä ymmärrä. Astumme tyhjyyden reunalle, tuijotamme pimeään ja alamme pelätä, unohdamme Jeesuksen sanat. 

Avaan silmäni. Nuorukainen polvistuu Jumalanäidin ikonin eteen. Seison ikonin edessä, tässä maailmassa, ja ikkuna pysyy pimeänä. Mutta Kristus istuu äitinsä sylissä, hiljaa, valoisana, ja kysyy edelleen joka päivä kärsivällisesti: ”Etkö sinä Joel tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne?” 

Teksti: Joel Haahtela, kirjailija, psykiatri ja ortodoksisen kirkon diakoni.

Haahtela kirjoittaa Piplia-lehden raamattumietiskelyt tänä vuonna. Tilaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvä Piplia-lehti ilmaiseksi kotiisi.