Uudet psalmit menivät tunteisiin

Kun Psalmit 2024 viime viikolla julkaistiin, olin kauhuissani. Rakastan psalmeja ja osaan niitä ulkoa useita. Mitä jos inhoaisinkin näitä uusia? Mitä jos ne eivät tuntuisi lainkaan niin pyhiltä, kuin ne aidot ja alkuperäiset eli vuoden 1992 käännöksen psalmit?

Huoleni ei ollut täysin tuulesta temmattu, sillä niin paljon kuin raamatunkäännöstyötä arvostankin, rehellisyyden nimissä juuri näin minulle kävi vuoden 2020 Uuden testamentin käännöksen jouluevankeliumin kanssa. Pilalla. (Tosin sen kohdalla aito ja alkuperäinen on minulle vuoden 1938 käännös – tuoreempi kun ei vielä 90-luvun puoliväliin mennessä ollut lyönyt läpi espoolaisalakoulujen joulujuhlissa.)

Kun julkaisupäivä koitti, etsin sydän kurkussa ensimmäisenä käsiini ne itselleni tärkeimmät, eli psalmit 139 ja 23. Osaan ne ulkoa edestä ja takaa, sillä ensimmäistä tavaan aina kastejuhlissa ja jälkimmäistä hautaan siunaamisissa. Tuhansia vuosia vanhojen tekstien toistaminen nykyihmisten elämän herkissä ja hauraissa hetkissä on aina vavahduttavaa. Kohina vain kuuluu, kun mennyt ja tämä hetki sulautuvat yhteen, ajan merkitys katoaa ja pyhä koskettaa. Mutta kun tekstit muuttuvat, koskettaako se vielä?

Sitten rohkaistuin ja luin:

”Kun teit hahmoni salassa,
kudoit sen kokonaisuudeksi maan syvyyksissä,
tunsit jo jokaisen luuni.
Kun minulla ei vielä ollut mitään muotoa,
silmäsi näkivät jo minun olemukseni.”
Ps. 139:15–16 

”Hän antaa minun levätä niityllä,
viheriöivän ruohon keskellä,
hän vie minut lepäämään veden äärelle.”
Ps. 23:2

Sydämeni laskeutui kurkusta, mutta sen tilalle nousi pala, sillä uudet sanoitukset toden totta tärähtivät suoraan tunteisiin kuin psalmilaulajan huuto Jumalan korviin. Niissä oli kuin olikin kaikki aiemman käännöksen väkevyys, mutta höystettynä sujuvammalla ja ymmärrettävämmällä kielellä. Pyhät tekstit näyttivät taas ajan rajat ylittävän voimansa.

Luterilaisuuden tärkeimpiä periaatteita on, että jokaisella on oltava oikeus lukea pyhiä tekstejä kielellä, jota kaikkein syvimmin ymmärtää. Ja koska kieli elää ja muuttuu, tulee Raamattua kääntää uusien kielien lisäksi uudestaan ja uudestaan samalle kielelle. Harva suomea äidinkielenäänkään puhuva ottaisi enää lainkaan selkoa ensimmäisestä, vuonna 1548 julkaistusta Agricolan Uudesta testamentista. (Mutta jos haluat kokeilla, niin sekin löytyy Pipliaseuran nettisivuilta.) Myös 1990-luvun kielelle käännetty Raamattu on 2020-luvulle tultaessa jo auttamatta menettänyt ilmaisuvoimaansa, ja siksi uudet käännökset ovat erittäin tarpeen.

Kristinuskon hienous on juuri siinä, ettei pyhää ole kahlittu yhteen kieleen, kulttuuriin, aikaan tai paikkaan – vaikka minusta kuinka tuntuisi siltä, että Espoossa vuonna 1996 oppimani suomenkielinen jouluevankeliumi on se ainoa oikea. (Seimeä kutsun silti hamaan paruusiaan asti seimeksi, en UT2020:n tapaan kaukaloksi.) Pyhiä eivät kuitenkaan ole tietyt sanamuodot, saati ihmisten kiintyminen niihin. Pyhää ei ole edes itse teksti, vaan sen sanoma. Pyhät tekstit eivät ole kivettyneitä kirjaimia, vaan elävää, uutta luovaa Jumalan sanaa.

Helppoa muutos ei ihmiselle silti koskaan ole, vaan se menee väistämättä tavalla tai toisella tunteisiin. Onneksi nykyhetken muutosten keskellä voi turvautua lohdulliseen lauluun, joka kaikuu jo vuosituhansia sitten eläneiden ihmisten kurkuista tähän päivään saakka:

”Kuinka kallisarvoisia minulle ovatkaan
sinun suunnitelmasi, Jumala,
miten valtavasti niitä on!
Yritän laskea ne,
mutta niitä on enemmän kuin hiekanjyviä.
Herään, ja olen yhä kanssasi.”
Ps. 139:17–18

Teksti: Marjut Mulari
Kuva: kollaasi SPS, Mularin kuva vasemmalla kollaasissa, Heikki Nenonen