Suvivirren pohjavirrat

Tänä vuonna osallistuin ensimmäistä kertaa kevätjuhlaan koululaisen äitinä ja lankesin kaikkiin kliseisiin. Nolasin  ekaluokkalaisen vollottamalla täyttä päätä ja halailemalla liian innokkaasti. Pahiten hanat aukaisi tietenkin – kaikkien kliseiden huipentumana – suvivirsi.  

Kevätjuhlasta lähtien suvivirsi on soinut päässäni. Tuntuu, että tahti on vain kiihtynyt juhannuksen lähestyessä. En tiedä olenko ainut, mutta ainakin omassa mielessäni suvivirsi yhdistyy nimittäin paitsi kevätjuhla-aikaan, myös juhannukseen.  

Juhannuksen tienoilla suvivirressä minua koskettaa kaksi puolta. Ensinnäkin, ajatus Jumalan hyvyyden ja jatkuvan luomisvoiman näkymisestä maailmassa. Juhannuksen vihannoivat niityt, auringon lämpö ja visertävät linnut todistavat kaikella voimallaan siitä, kuinka talven synkkyys on takana päin ja maa on täynnä kasvua ja elämää. Yhä uudestaan, joka vuosi, valo voittaa pimeyden, lehdet puhkeavat puihin ja kukat tuoksuvat, vaikka se pitkän talven aikana tuntuu kaukaisuudessaan mahdottomuudelta. 

Toiseksi, juhannuksena suvivirsi kertoo vahvaa viestiä uudistumisesta. Virren sanoin asetun pyytämään, että Jeesus valaisisi elämääni keski-kesän auringon lailla ja puhaltaisi siihen rakkauden liekin. Liekin, jonka kirkkauden mukana seuraa uusi, murheeton mieli ja keväisen Libanonin lailla kukkiva sielu. Mikä ihana toive ja lupaus! 

Samaa Jumalan hyvyyden ja uudistumisen sanomaa kertoo myös juhannuksen kirkollinen merkitys Johannes Kastajan pyhäpäivänä. Suvivirren tavoin myös Johannes Kastaja julisti Jumalan armoa ja hyvyyttä ja kehotti ihmisiä etsimään uutta elämää Jeesuksessa, joka oli tulossa hänen jälkeensä. 

Näiden kahden lohdullisen ja toiveikkaan viestin rinnalla aistin suvivirren sanomassa myös ristiriitaa ja synkempiä pohjavirtoja. Mitä Jumalan hyvyyden merkkejä näen ympärilläni tässä ajassa, jossa on helpompi nähdä pahuutta, katastrofeja ja kauhukuvia? Uskallanko luottaa Jumalan luomisvoimaan ja huolenpitoon sinilevän vallatessa vedet, auringon polttaessa kuumemmin kuin koskaan ja sotien riehuessa ympäri maailmaa?  

Kyyninen mieleni epäilee myös uudistumista. Löytyykö arjen pyörityksessä kipinää Johannes Kastajan vaatimaan parannukseen? Onko minussa tarpeeksi uskoa Pyhän Hengen virvoittavaan voimaan, vai huutaako sieluni ympärilleen vain pessimismiä ja tyhjyyttä? Miten tavoitella rakkauden liekkiä ja siunauksen suloisuutta, jos sydän on täynnä ahdistusta ja maailmantuskaa? 

Keskikesän juhlan lähestyessä rukoilen, että pystyn laittamaan edes hetkeksi sivuun maailman pahuuden ja oman vaativuuteni, ja löydän suvivirrestä huokuvan luottavaisuuden ja riemun sieltä, minne Johannes Kastajakin osoitti: Jeesuksesta. Johanneksen esimerkin mukaan nojaudun kohti sitä, mitä Jeesus toi tullessaan. Nojaudun kohti rakkautta ja hyvyyttä, en pessimismiä ja tyhjyyttä. Nojaudun kohti rauhaa ja vapautta, en ahdistusta ja maailmantuskaa. Nojaudun kohti armoa ja jätän kaiken sen varaan. 

Teksti: Mari Mäkelä, Suomen Pipliaseura