Raamattukin on syntynyt kokoustamalla

Aloitin tällä viikolla ensimmäisen kauteni kirkolliskokousedustajana. Kun tulin valituksi, ihmiset toivottelivat solkenaan paitsi onnea, myös kestäviä pakaralihaksia. Kirkolliskokous kun kokoontuu kahdesti vuodessa viikon ajaksi päättämään kirkon opista, hallinnosta ja taloudesta – ja istumaan. Jo näin viikon puoliväliin mennessä olen istunut niin paljon, että vanhat lonkkavaivani muistuttelevat olemassaolostaan.

Siitä huolimatta kristinuskon viehättävimpiä piirteitä on minusta juuri se, että suurin osa sen tärkeimmistä asioista on syntynyt – ei taivaasta tiputtamalla, vaan – kokoustamalla. Kolminaisuusoppi on sorvattu kohdilleen Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa 300-luvulla ja oppi Jeesuksen kahdesta luonnosta Khalkedonin kirkolliskokouksessa 400-luvulla. Kiirettäkään ei pidetty, kokousten välillä kun ehtivät vuosisadatkin vaihtua.

Myös Raamattu on ennen kaikkea kokoustamisen tulosta: Uuden testamentin kaanonia on kursittu kokoon niin ikään ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokouksissa. Raamatun kirjoitusten kokoelma ei siis ole syntynyt ainoastaan jonkin erityisyksilön päästä tai kynästä – vaikka Paavalin panos sangen merkittävä onkin – vaan kristittyjen yhteisten työskentelyn tuloksena.

Kun Raamattua käännetään uudelle kielelle tai uudestaan samalle kielelle, perustetaan rupeamaa varten työryhmä tai useampi. Tällä hetkellä suomeksi käännetään uudelleen Vanhaa testamenttia, ja sitä työstämässä ovat neljä kääntäjää, hankkeen nelijäseninen johtoryhmä sekä seitsenhenkinen ekumeeninen ohjausryhmä. Nykyteknologia mahdollistaa jopa sen, että kuka tahansa voi ilmoittautua nettitestaajaksi ja päästä vaikuttamaan käännöksen tyyliin ja yksityiskohtiin. Tämän kristittyjen yhteisen työskentelyn hedelmistä saadaan nauttia vuonna 2028, kun uusi Vanhan testamentin käännös VT2028 julkaistaan.

Kokoustamisella on ollut ratkaisevan tärkeä merkitys aivan kristinuskon alkumetreiltä saakka. Apostolien tekoihin tallentuneessa ensimmäisessä kirkolliskokouksessaan vuoden 50 tienoilla kristityt päättivät, toki tiukkojen keskustelujen jälkeen, että evankeliumia ylösnousseesta Kristuksesta kuuluu julistaa myös pakanakansoille, ei ainoastaan juutalaisille.

Joskus leikittelen ajatuksella, miltä maailma näyttäisi, jos tuon kokouksen päätös olisikin ollut toisenlainen? Uskallan väittää, että vaikkei kristinusko olisi ainakaan heti kuihtunut omaan erinomaisuuteensa, ei kokoustamisen ja yhdessä sopimisen eteenpäin vievää kulttuuria olisi päässyt samalla tavalla syntymään. Kokoustamisen yhä jatkuva traditio viestii, kuinka kristinuskon perusluonne on demokraattinen ja keskusteleva, ei autoritäärinen ja jyräävä.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on monella tavalla erilainen kuin kirkolliskokoukset kristinuskon ensimmäisellä vuosituhannella – ei vähiten siksi, että se kokoontuu kahdesti vuodessa eikä kahdesti vuosisadassa, ja mukana on muitakin kuin piispoja. Silti se on osa samaa jatkumoa, kristittyjen yhteisen työskentelyn traditiota. Ajattelen myös, että suuri kysymys monen kiistanalaisen päätöksen taustalla on hyvin pitkälti sama, kuin ensimmäisessäkin kokouksessa: edistävätkö päätökset evankeliumin leviämistä vai torppaavatko ne sitä?

Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana edessään valtavia haasteita niin rakenteiden kuin asenteiden saralla. Onneksi sillä on kokoustamisen ja kristittyjen yhteisen työskentelyn eteenpäin vievä armolahja, jota on syytä vaalia. Vaikka sitten lonkkavaivojen uhalla.