Blogi: Tällä on loppu

Joskus meistä jokainen avaa suunsa viimeisen kerran.

Mummoni haudattiin ortodoksisin menoin. Hän kuoli laitoksessa, jossa oli pahasti dementoituneena viettänyt jo monta vuotta. Hyllyllä oli muutama valokuva jälkipolvesta ja pöydällä radio. Se oli palvellut pitkään. Pöly oli kerääntynyt nappuloiden vakoihin niin, että koko radion yleisilme oli muuttunut tukkaisen harmaaksi.

Hautajaisissa mummon arkku oli auki. Kun tuli minun vuoroni hyvästellä hänet, otin molempia pieniä tyttäriäni kädestä kiinni ja menimme arkun luo. Niin on tapana.

Arkussa makasi sairauksien luurangonlaihaksi riuduttama mummo, jonka suu oli jäänyt auki. Sydän oli lyönyt viimeisen kerran keskellä yötä. Kun hoitaja huomasi aamulla mummon kuolleen, avonaista suuta ei saanut enää kiinni.

Omaan mieleeni jäi hautajaisista ennen muuta avoin suu. Se tuntui johtavan syvään pimeyteen. Arkun valkoisuuden keskellä se näytti lohduttoman tummalta, melkein mustalta.

Toinen tyttäreni oli tuolloin 7-vuotias. Hän ei saanut seuraavana yönä unta. Hänkin oli järkyttynyt mummon suusta. Hänen mielestään mummo oli kuollessaan huutanut apua, mutta kukaan ei ollut tullut auttamaan.

Kuolema on pelottava. Tutkijoiden mukaan kaikki pelkäävät kuolemisessa jotain.

***

Tänä syksynä Pirkanmaan Pipliaseura on yhdessä Ahjolan kansalaisopiston ja Tampereen ev.lut. seurakuntien kanssa järjestänyt luentosarjan, joka käsittelee kuolemaa. Ensimmäisellä kerralla syyskuussa maallisen elämän päättymistä tutkittiin pelon näkökulmasta. Kuolemisen ja saattohoidon kanssa töitä tekevät puhujat kertoivat, että vain joka seitsemäs ihminen saa kuolla kotonaan. Kun ihminen tietää, että kuolema on lähellä, hän herää huomaamaan, että vaikka rakkain ihminen istuisi pitämästä kädestä, jokaisen kuolema on oma. Se on tehtävä itse ja yksin.

Minulle ensimmäinen Täällä kuollaan -ilta oli vaikuttava kokemus. Oli hienoa olla kuulemassa, miten mutkattoman kunnioittavasti voi kuolemasta puhua.

Sama jatkuu varmasti ensi viikollakin, jolloin Tampereen Laikussa puhutaan kuolemasta ja surusta. Myös viimeisellä kerralla pitää olla paikalla. Silloin on jäljellä vielä toivo.

Jeesus sanoi hänelle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.  Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskothan tämän?
(Joh. 11:25-26)

Teksti: Tiina Makkonen