Blogi: Sanaton suru

Lokakuisena viikonloppuyönä vuonna 1968 myrskysi kovasti. Lofooteilta pyyhkäisi Suomea kohti 10 boforin myrsky, joka irrotti puita juuriltaan ja sai meren vaahtoamaan valkoisena. 44-metrinen kalastusalus m/s Irma oli Itämerellä matkalla nykyisen Liettuan alueelta kohti Raumaa. Aluksen omisti Grönqvistin perheen varustamo ja kyydissä oli neljä varustamoperheen veljestä, kolme muuta miehistön jäsentä, kolme Grönqvistien vaimoa ja lapsi.

M/s Irmalla ja sen miehistöllä oli huono onni matkassa. Tuon yön aikana laiva hävisi ja kaikki laivassa olleet menehtyivät. Tapahtumien yksityiskohdat eivät koskaan selvinneet eikä laivaa löytynyt, vaikka etsintöjä tehtiin laajalla alueella. Tapauksesta uutisoitiin laajalti ja koko yhteisö myötäeli mukana perheen tragediassa. Nyt 50 vuotta myöhemmin tapauksesta on kirjoitettu kirja, johon saman kylän asukas, Cecilia McMullen on haastatellut onnettomuuden muistavia ja heitä, joihin se vaikutti.

Televisiossa haastateltiin Grönqvistin perheen tytärtä, joka oli 4 -vuotias saadessaan suruviestin isänsä poismenosta. Hän kertoo, että traagisista tapahtumista puhuminen on edelleen 50 vuoden jälkeenkin vaikeaa. On kuitenkin ollut helpotus lukea, mitä muut saman kokeneet ovat kertoneet. On ollut hyödyllistä verrata muiden kokemuksia omiin tunteisiin ja ajatuksiin. Puhuminen on vähitellen helpompaa. Jotkut perheenjäsenet kaipaavat edelleen tietoa siitä, mitä oikein tapahtui, toiset eivät niinkään.

Kertomus M/S Irman kertomus kertoo surusta laajemminkin. On tärkeää, että ympäröivä yhteisö tarjoaa surun kohdanneelle tukea ja huolenpitoa. Asioista puhuminen auttaa, mutta joitakin hoitaa hiljaisuus. Jokainen suree omalla tavallaan. On pysäyttävää ajatella, että suru voi kulkea mukana vuosikymmentenkin ajan.

M/S Irman kertomuksen äärellä ajattelen kaikkia heitä, joiden elämää varjostaa menetyksen kivun lisäksi epätietoisuus oman läheisen kohtalosta ja kuolemasta. Näitä tilanteita aiheuttavat onnettomuuksien lisäksi pakolaisuus ja sodat, kuten Suomen sisällissota sata vuotta sitten. Tänä pyhäinpäivänä sytytän kynttilän, paitsi omille edesmenneille läheisilleni, myös kaikille heille joiden viimeisistä hetkistä ei ole saatu tietoa tai jotka ovat tulleet tässä maailmassa väärin kohdelluiksi eivätkä saaneet ihmisarvoista kuolemaa. Erityisesti tänä pyhäinpäivänä kirkoissa hiljennytään sen äärelle, että yhteiskunnassamme saisi vallita oikeudenmukaisuus, anteeksianto ja rauha.

Pyhäinpäivä on hetki pysähtymiselle kynttilänvalon ääressä. Surematta jääneet surut saavat tulla ja tuntua. Haikeus, kaipaus ja selvittämättä jääneet asiatkin. Voin katsoa taaksepäin ja muistella menneitä, mutta myös eteenpäin – kiitollisena elämästä ja kaikesta siitä, joita edesmenneiltä sain ja opin, uhrauksista joita menneet polvet ovat tehneet meidän hyväksemme. Aina ei tarvita sanoja, silloin riittää katse, kosketus, kynttilän sytytys. Kaipaus saa olla totta eikä sen kanssa tarvitse jäädä yksin.

Raamatun viesti on tarkoitettu jokaiselle kipua tuntevalle. Pyhäinpäivän raamatuntekstit puhuvat kuoleman jälkeisestä todellisuudesta paikkana, jossa ”kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään”, ”mikään ei enää ole kirouksen kahleissa”, ”Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut”.

Teksti: Minna Mannert