Blogi: Muisteluita Pyhäinpäivän äärellä

Loppusyksyn metsäkävelyillä haikeus hipaisee sieluani. Syksy tuoksuu kuolleilta lehdiltä ja maatumiselta. Linnunlaulun tilalle on laskeutunut hiljaisuus. Lehtipuiden oksat värisevät paljaina ja palelevina. Jos kevät saa minut hihkumaan intoa kasvun ihmeiden äärellä, niin loka-marraskuu puolestaan tuo ajatuksiin elämän rajallisuuden ja päättymisen. Koen, että elämän vahvuus näyttäytyy selkeimmin vastakohdissaan.

Näihin aikoihin muistelen usein myös kahta läheistä ihmistäni, joiden kuolema ja viimeiselle matkalle saattaminen ajoittuivat Pyhäinpäivän molemmin puolin.

Samana yönä kuin autolautta Estonia upposi, isäni sairastui aivan yllättäen. Vahva ja aiemmin perusterve mies kuoli reilun kahden viikon päästä. Pyhäinpäivän alla istuin kirkon etupenkissä isän arkun äärellä käsittämättä, mitä oikein oli tapahtunut.

”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Ei yksikään, joka minuun uskoo, ikinä kuole.” Tämä siunauspuheeseen kuulunut tuttu raamatunlause tuntui siinä hetkessä suurimmalta lohdutukselta. Tajusin, että kaikki se, mikä isässä oli ollut elävää ja rakasta, oli elävää ja rakasta edelleen. Arkussa oli vain hänen kuorensa. Syvän suruni keskelle laskeutui rauha.

Isä oli juurruttanut minuun rakkauden luontoon ja retkeilyyn. Suruuni lohdutusta antoivat hänen ottamansa kauniit luontokuvat. Kävin kuvapinkkaa läpi päivittäin. Samalla sisimmässäni vahvistui ajatus, kun pahin on tapahtunut, myös kaikki hyvä on mahdollista. Elämän ja toivon ääni talutti minut surun läpi.

Kaksi vuotta sitten, Pyhäinpäivän jälkeen, olin saattamassa rakasta Hilkka-ystävääni viimeiselle matkalle. Ystävyytemme oli alkanut jo yli 30 vuotta sitten. Olin tuolloin saanut seurakunnasta ensimmäisen vakituisen virkani kaupungissa, joka oli itselleni täysin tuntematon. Jo ensimmäisellä viikolla Hilkka tuli esittäytymään ja totesi mutkattomasti: ”Haluatko lenkkiseuraa? Tiedän tämän kaupungin parhaimmat lenkkipolut. Tervetuloa myös meille kylään.” Sain lenkkikaverin ja luottoystävän vuosikymmeniksi. Meitä yhdisti paitsi kävely, myös luovat harrastukset, innostus väreihin, askarteluun ja kaikenlaiseen käsillä tekemiseen.

Hilkan luo mennessäni kuulin heti ovelta tutun tervehdyksen: ”Moro, tervetuloa! Olet sitten kuin kotonasi.” Ja hänen seurassaan sain todella tuntea olevani kotona, hyväksyttynä juuri sellaisena kuin olin. Ystävyytemme oli kuin värikäs taulu kaikkine sävyineen. Ystävyys kantoi myös monen kipeän elämänvaiheen ylitse.

Järkytyin, kun sitten sain Hilkalta yllättävän viestin puhelimessa: ”Kuule, tilanne on nyt se, että meidän tiemme eroavat. Kiitos ystävyydestäsi. Olen elänyt pitkän hyvän elämän, joka päättyy pian.” Puhelun aikana selvisi, että rakas ystäväni oli sairastunut vakavasti.

Hilkan siunaustilaisuudessa mustan arkun päällä ainoana koristeena hehkui punaoranssi, ystäväni itse värjäämä ja aplikoima arkkuliina, jonka keskeltä valkea kyyhky kurotti korkeuksiin. Ystäväni, Karjalan evakkolapsi, haudattiin vahvoissa Karjalan väreissä maan multiin. Ja taas surun pusertaessa sisintä, tunsin syvää lohdutusta ja kiitollisuutta elämästä, joka ei pääty kuolemaan.

”Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Se, joka luottaa minuun, saa elää, vaikka kuoleekin. Eikä kukaan, joka elää ja luottaa minuun, kuole koskaan. Uskotko tämän?” (Joh.11:25–26 UT2020)

Teksti: Satu Toukkari

Kuva: Jasmin Schreiber/Unsplash