Blogi: Minulla on ikävä sinua

Voiko ystävä todella kaivata minua niin paljon, että ikävöi minua? Koin itseni tärkeäksi, merkittäväksi – rakkaaksi.

Ikävä. Joka kerta, kun kuulen lapsiltani tai mieheltäni tämän sanan, herkistyn. Sana on jotenkin haikea. Minulle se kuvaa eron synnyttämää kaipuuta kohtaamiseen. Ikävä luo sydämeltä sydämelle ulottuvan näkymättömän sillan, jota astellessa muistellaan jaettuja hetkiä ja yhteyttä.

Eräänä päivänä kuulin taas tutut sanat: minulla on ikävä sinua! Tällä kertaa sydämeni liikahti jotenkin eri tavalla. Sanat tulivat ystävältäni, ei lapsiltani tai mieheltäni. Epätavallista. Voiko ystävä todella kaivata minua niin paljon, että ikävöi minua? Koin itseni tärkeäksi, merkittäväksi – rakkaaksi.

Kenties muistat omasta lapsuudestasi, millaista oli olla bestis tai sydänystävä. Kuljit ehkä käsi kädessä hyvän ystäväsi kanssa, kerroitte salaisuuksia ja nauroitte yhdessä. Näihin muistoihin usein sisältyy myös draamaa, itkua ja pettymyksiäkin. Joskus ystävyyssuhde on mennyt rikki ja läheisiin liittyvä ikävä onkin kietoutunut kipuun hylätyksi tulemisesta. Hylkäämisestä jää syviä haavoja sisimpään jopa niin, että vielä aikuisenakin koemme ikävän keskellä pelkoa ja rikkinäisyyttä.

Kasvoin Japanissa lähettilapsena. Elettiin asuntolaelämää, jossa ystävyys oli intensiivistä. Kavereiden kanssa todellakin elettiin kuin yhtenä perheenä: söimme, teimme läksyt, kävimme oppitunneilla, vietimme vapaa-aikaa ja nukuimme – yhdessä ja saman katon alla. Yhteys ei ollut kuitenkaan särkymätön. Usein edessä oli ero parin vuoden välein, koska perheet palasivat kotimaihinsa kukin eri aikoina. Liiallinen kiintyminen saattoi olla vaaraksi omalle tunne-elämälle, koska edessähän saattoi olla pysyvä ero kenties juuri siitä rakkaimmasta ystävästä.

Liiallinen kiintyminen saattoi olla vaaraksi omalle tunne-elämälle, koska edessähän saattoi olla pysyvä ero kenties juuri siitä rakkaimmasta ystävästä.

Aikuisena sydänystävyydet voivat helposti jäädä unholaan. Monelle työ- ja perhe-elämän kierre imee vuorokauden kaikki tunnit. Enää ystävyydelle ei välttämättä jääkään tilaa. Kuitenkin aikuisenakin tarvitsemme aitoa ystävyyttä. Sellaista, jossa yhteys, myötätunto, välittäminen, kaipaus ja ilo kohtaavat.

On hellyttävää, kuinka lämmintä yhteyttä voi kokea oman lemmikkieläimen kanssa. Sitähän usein sanotaan, että koira on ihmisen paras ystävä. Koira hyväksyy omistajansa sellaisena kuin hän on – varauksetta, vailla taka-ajatuksia. Eikä pörröinen ystävä lainkaan häpeä osoittaa suurta ikäväänsä! Ehkäpä siinä on ripaus juuri sitä uskollisuutta ja rakkautta, jota ystävyyssuhteiltamme tarvitsemme.

Moni ei ehkä edes tunnista tai pysty sanoittamaan omaa tyhjyyden tunnetta, joka kaipaa täyttymystä. Sisäinen kaipuumme on kuin valtameren suuruinen aukko. Etsimme jatkuvasti kaikissa toimissamme – vähintäänkin alitajuisesti – täyttymystä tuohon valtavana ammottavaan tyhjyyteen.

Etsimme jatkuvasti kaikissa toimissamme – vähintäänkin alitajuisesti – täyttymystä tuohon valtavana ammottavaan tyhjyyteen.

Kenties meidän rajaton ikävämme on sittenkin vain kuin pieni ripaus siitä, jota taivaallinen Isämme kokee meitä kohtaan. Jumala ikävöi minua – ja sinua. Hänen rakkautensa on ojentautuneena meitä kohti.

Aina en Jumalaa osaa nähdä silloinkaan, kun kohtaan hänen rakkautensa. Kuitenkin Jumalan rakkaus on kaiken muutoksen ja katoavaisuuden keskellä kuin turvasatama. Minulla on sittenkin paikka – taivaallisen Isäni sydämessä. Siellä kaipaukseni ja ikäväni kohtaa täyttymyksensä, Isäni rakkaudessa.

Kun olen rakastettu, voin myös rakastaa ystäviäni. Silloin voin sanoa nämä koskettavat sanat: minulla on ikävä sinua.

Teksti: Erika Niemelä