Blogi: Meitä suojellaan
Joskus saattaa jopa yksin pimeällä tiellä tulla turvallinen olo.
Olin 12-vuotias, oli talvi ja olin lähdössä soittotunnilta. Kotiin oli matkaa kolmisen kilometriä. Oli jo myöhäinen ilta ja soittimessa laukkuineen sen verran paljon painoa, että olin saanut taskuuni rahan bussimatkaa varten. Yleensä kuljin pyörillä tai isä tuli hakemaan autolla. En ollut tottunut bussimatkailuun.
Lähdin juoksemaan pysäkille viime hetkellä. Kun olin enää muutaman metrin päässä, bussi ajoi ohi. Olin lähtenyt liikkeelle liian myöhään.
Harmitti. Mietin, lähtisinkö kävelemään vai jäisinkö odottamaan seuraavaa bussia, joka tulisi vasta puolen tunnin kuluttua. Päätin jäädä odottamaan.
Kun olin värjötellyt nälkäisenä ja kylmissäni ikuisuudelta tuntuvan ajan, näin lopulta oikean bussin lähestyvän taas pysäkkiä. Menin tien reunaan, mutta… Esiteini-ikäisen ujous iski kesken käden liikkeen enkä yhtäkkiä kehdannutkaan heiluttaa sitä. Jostain selittämättömästä syystä en vain saanut näytettyä kuskille, että halusin kyytiin.
Jäin seisomaan pysäkille hämmentyneenä ja entistäkin nälkäisempänä, viluisempana ja harmistuneempana. Jonkinlainen epätoivokin taisi käydä mielessä, koska muistan tilanteen hyvin vielä näin vuosikymmenien jälkeen.
Tärkein muistikuva taitaa kuitenkin liittyä siihen, kuinka pääsin lopulta lämpimään kotiin syömään iltapalaa.
En voinut enää jäädä seisomaan pysäkille seuraavaksi puoleksi tunniksi odottamaan uutta bussia. Kännyköistä ei ollut tuolloin vielä tietoakaan. En voinut soittaa kotiin ja pyytää apua. Niinpä lähdin tarpomaan jalan soittimineni lumista tietä kohti kotia.
En yhtään ihmettele, vaikka alkumatkasta olisi leuan päälle vetämäni kauluri kastunut pettymyksen ja jopa pienen pelon kyyneleistä. Mitä pidemmälle pääsin, sen hiljaisemmaksi tie kävi.
Sitten alkoi lapsenmieleni keksiä viihdykettä matkalleni. Aloin seurata pimeässä illassa varjojen liikkeitä siirtyessäni aina katulampulta toiselle. Välillä varjot pienenivät, välillä ne suurenivat. Kun olin kulkenut aikani, alkoi tehdä mieli pysähtyä aina niihin kohtiin, joissa varjoa oli eniten. Jostain syystä alkoi tuntua, että siinä oli turvallisinta, ihan kuin olisin seisonut lämpimän ja pehmeän suojan alla.
Ja niinhän siitä tuli lopulta oikein hyvä matka soittotunnilta kotiin.
”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut.”
(2. Moos. 23:20)