Blogi: Laupiaana samarialaisena 10 vuotta

Ihmisiä on paljon ja kaikki ovat matkalla samaan suuntaan. Norsunluurannikkolainen kollegani saa automme parkkiin, ja liitymme parhaimpiinsa pukeutuneen väen jatkoksi. Meidät ohjataan istumaan isoon muovitelttaan, jostain kuuluu musiikkia. Aikamme istuttuamme ihmettelen, miksei jumalanpalvelus jo ala. Teltassa ei ole enää yhtään vapaata istuinta. Kollega kertoo jumalanpalveluksen olevan menossa täpötäydessä kirkossa. Odotamme siis seuraavaa palvelusta. Kahden tunnin jälkeen siirrymme jumalanpalvelukseen, kirkko täytyy jälleen. Ihmiset ovat tulleet juhlimaan uutta kirkkorakennusta.

Vuosien takainen muistikuva palautuu mieleeni pyöräillessäni automarketin ohi. Olen matkalla sunnuntain kello 12 jumalanpalvelukseen. Ihmiset odottavat kaupan aukeamista, kirkkosali on varsin tyhjä.

Naisen katse on tyhjää täynnä. Hän on saapunut kirkolle lainavaatteissa laihoissa käsissään kassi. Nainen toivoo saavansa ruokaa itselleen ja 11-vuotiaalle pojalleen. Olemme Laupias samarialainen -hiv-ohjelman tapaamisessa Machakossa Keniassa, taustalta kuuluu laulua. Nainen on hiv-positiivinen, mahdollisesti myös hänen poikansa. Naisen katse on porautunut mieleni sopukoihin. Muiston ahdistaessa huokaan rukouksen Jumalan puoleen. Jumalalle kaikki on mahdollista, myös inhimillisen toivon loputtua. Ilman kristillistä toivoa en jaksaisi tätä työtä.

Yö on musta ja kosteankuuma. Musiikki soi ja otan haparoivia tanssiaskelia. Työnnän nolouteni taka-alalle ja liityn tanssijoiden joukkoon. Taas yksi haaveeni on toteutunut. Saan tanssia Afrikan taivaan alla, kuten olen runollisesti muovannut toiveeni vuosia sitten. Seuraavana päivänä afrikkalaiset kollegani ilmaisevat ilonsa tanssiin liittymisestäni.

Suomen Pipliaseuran ja minun 10-vuotinen kumppanuus hiv-työssä Afrikassa on päättymässä. Laupias samarialainen -hiv-ohjelman myötä kymmenettuhannet ihmiset ovat saaneet ihmisarvonsa ja toivonsa takaisin kirkkojen harjoittaman syrjinnän loputtua.

Minuun Afrikka on jättänyt lähtemättömän jäljen: värien, musiikin ja ennen kaikkea ihmisten kautta. Olen oppinut luottamaan Jumalan huolenpitoon. Uskonelämästäni on tullut aktiivisempaa yhdessä eletyn kautta. Usko on itsestään selvä osa monien afrikkalaisten elämää: se on kuin ilma, jota hengitetään. Olen tavannut lukemattoman joukon tavallisia afrikkalaisia, jotka tekevät pyyteettömästi vapaaehtoistyötä heikompiosaisten hyväksi. Muistot afrikkalaisten tavasta kohdata toisiaan lämmittää syksyn pimetessä. Muistot kutsuvat muutokseen.

Teksti: Matleena Järviö

Suomen Pipliaseuran vuosikymmenen jatkunut hiv-työ Afrikassa päättyy seuran strategisen painopisteen siirtyessä lukutaitotyöhön. Laupias samarialainen -hiv-ohjelma jatkuu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa pienimuotoisesti paikallisten ja muutaman rahoittavan seuran tukemana.