Blogi: Lapseni, sinä loistat!
”Hän loistaa itseään kirkkaampaa valoa.” Näin kauniisti ystäväni sanoi tyttärestäni, kun hän kuuli tämän laulua. Minusta tuntui kuin pehmeä kevättuuli auringon kimmellyksessä olisi puhaltanut ylleni. Sanat koskettivat erityisesti äidin sydäntäni.
Tyttäreni laulua kuunnellessa ymmärrän, kuinka lahja kumpuaa esiin luonnollisesti. Ilman pakkoa tai pusertamista. Samalla kyselen itseltäni, kuinka voisin tukea lapsiani oikein. Niin että he saisivat olla luonnollisesti upeita itseään ja loistaa koko luomakunnan kauneutta. Olen äiti, maailman ihanimmassa ja haastavimmassa tehtävässä.
Äitinä saa kokea itsensä tarpeelliseksi elämän eri osa-alueilla. Se on palkitsevan ilahduttavaa, ihanaa ja mahtavaa. Kuitenkin äidin kunniamitalilla on myös arkinen kääntöpuolensa: riittämättömyyden tunteet nousevat helposti pintaan, kun lasten suloäänet välillä tahdittavatkin erilaisten vaatimusten kiivasta kakofoniaa. ”Äiti! Missä mun raidallinen hame on, mitä ruokaa illalla syödään, mitä mulle tulikaan läksyksi, lähdetäänkö tänään pelikentälle?”
Sana äiti on ehkä maailman ihanimpia sanoja, siihen kätkeytyy niin paljon rakkautta.
Joskus sana äiti tuntuukin vain etuliitteeltä, johon voi yhdistää lähes minkä tahansa toiveen, kysymyksen tai vaatimuksen. Ja ne monesti kajahtavat ilmoille lähes samaan aikaan. Kuinka moni heidän toiveestaan jää täyttämättä? Kuinka ehdin jakaa huomiota ja rakkautta näille elämänjanoisille lapsille?
Sana äiti on ehkä maailman ihanimpia sanoja, siihen kätkeytyy niin paljon rakkautta. Mutta sama sana haastaa myös syvään itsetutkiskeluun. Syntyykö hyvä äitiys niissä hetkissä, kun suoritan tehtävääni mallikelpoisten suunnitelmieni mukaisesti – loistaen omaa erinomaisuuttani? Joskus tie suurempaan rakkauteen ja läheisyyteen kulkeekin omia reittejään. Tienviitoiksi tarvitaan virheitä, itkua, draamaa ja sovintoa. Myöntämällä heikkouteni olenkin tullut vahvemmaksi. Äitiys yllättää, se riisuu naamareista ja haastaa aitoon muutokseen.
Voisinpa äitinä loistaa itseäni suurempaa valoa.
Kenties äitiyden tärkein kasvuhaaste on vapautua itseriittoisuuden kahleista. Minun tuleekin pohjimmiltaan luottaa johonkin itseäni suurempaan. Kasvaakseni äidiksi minun tuleekin tulla sopivasti lapsen kaltaiseksi. Vapauttava paradoksi! Silloin erilaisten arkisuoritteiden keskellä tärkein tehtäväni on osoittaa pois itsestäni. Kohti valon ja rakkauden lähdettä, elämän Luojaa. Jumala tietää ja tuntee lapseni parhaiten. Hän tunsi lapseni jo ennen syntymää, muovasi hänet – äidin kohdussa.
Voisinpa äitinä loistaa itseäni suurempaa valoa. Vain Luojan rakastavista käsistä voi hehkua sellaista kirkkautta, joka läpäisee kaiken rikkinäisyyteni ja keskeneräisyyteni. Äidin hartain toiveeni on, että lapseni saisivat kasvaa Jumalan rakkaudessa. Silloin voin sanoa lapselleni: sinä loistat!
Teksti | Erika Niemelä