Blogi: Kun toinen lähtee

Hilkka valmistautuu talveen ensimmäisen kerran 60 vuoteen ilman Anttia. 

Kävin eilen istuttamassa Hilkan puolesta syyskanervia Antin haudalle. Oli tuulista ja kylmää. Puista irronneet lehdet pyörivät levottomina ympärillä.

Hetki sitten lähetin Hilkalle viestin: ”Laitoin haudalle kaksi valkoista callunaa ja havuja hopealehtien sekaan. Tuli oikein nätti.” Hilkka kiitti. Uskoakseni hän hyppää lähipäivinä bussiin ja käy katsomassa, miltä hauta näyttää. On tärkeää, että siellä on kaikki hyvin.

Antti kuoli keväällä. Jos hän olisi jaksanut vielä muutaman kuukauden, olisi pariskunta ehtinyt viettää 60-vuotishääpäiväänsä. Mies oli ollut huonokuntoinen jo pitkään, ja Hilkka sidottu kotiin miehensä omaishoitajaksi. Elämä oli raskasta.

Mutta silti.

Vaikka kuolema toi Hilkalle vapauden käydä kiireettömästi kaupassa tai lähteä illalla teatteriin, kotona on omituisen tyhjää. Jotain elimellisen tuttua ja tärkeää puuttuu jokaisesta hetkestä. On vaikeaa kattaa pöytä vain itselle. Miehen kävelykeppi roikkuu edelleen eteisen naulakossa.

Hilkka on kertonut, ettei Antin kanssa ollut aina helppoa. Ja olisinhan minä sen arvannut sanomattakin. Näin kyllä, että asunnossa eleli kaksi aika erilaista ihmistä. Hilkka tykkäsi lukea, käydä kulttuuririennoissa ja kyläilemässä. Antti oli koti-ihminen. Hän nautti, kun sai istua tuolissaan ja mietiskellä rauhassa maailman menoa. Yhteiselo vaati varmasti paljon vastaantulemista puolin ja toisin ja kunnioitusta toisen omaa kohtaan. Se kysyi varmasti myös vahvaa tahtoa ja lujaa halua pitää kahden ihmisen välinen side ehjänä tässä maailmassa, jossa arvokkaita asioita menee helposti rikki, jos ei niitä osaa suojata.

Kesän aikana Hilkan ja Antin yhteinen koti on alkanut muuttua yhden ihmisen asunnoksi. Huonekalut ovat vaihtaneet paikkaa, vaatekaappien hyllyille on tullut paljon tyhjää tilaa. Jotkut läheiset saattavat jo välillä unohtaa, että näiden seinien sisällä eletään edelleenkin surun ja sopeutumisen aikaa.

Ensi viikonloppuna taidan pyytää Hilkan kanssani puolukkametsään. Syksyn hillot on keitettävä joka tapauksessa tänäkin vuonna. Niin on tehty aina ennenkin. Antti ei voinut kuvitellakaan lihapullia ilman puolukkahilloa.

Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
Vaikka sanoisin: ”Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon”,
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Ps. 139:8–12

Teksti: Tiina Makkonen

Blogiteksti on osa Pipliaseuran Arjen Voimasanoja -blogia.