Blogi: Kiitollisena omasta kielestä
Muistan alakouluajoiltani rakkaan Aapiseni. Olin aivan tohkeissani kotiläksyistä, jotka tarkoittivat tavaamisen opettelua kunkin kirjaimen kohdalla.
Luku- ja kirjoitustaito avasivat minulle uuden maailman. Kävin Helsingin serkkujen kanssa innokasta kirjeenvaihtoa. Kirjoista ja lukemisesta tuli intohimo, joka ei ole vieläkään hiipunut. Koen kasvaneeni kirja ja kynä kädessä.
Koulun, opiskelun ja työelämän myötä olen oppinut myös vieraita kieliä. En usko, että koskaan opin puhumaan, lukemaan tai kirjoittamaan toista kieltä niin hyvin, etten kokisi ilmaisuissani vierautta tai epävarmuutta. Millään en voi ymmärtää vieraan kielen kaikkia nyansseja, koska kieli ei ole äidinkieleni. Ja vain omalla kielelläni olen minä.
Iloitsen suomen kielen rikkaudesta. Tunnen myös kiitollisuutta vapaudesta käydä koulua ja opiskella suomen kielellä. Tätä vapautta äidinkielen käyttöön ja sillä opiskeluun eivät jaa läheskään kaikki ihmiset. Työmatkoillani Euroopan ulkopuolella olen kuullut useamman kerran vähemmistöryhmään kuuluvan ihmisen toteavan: ”Olen hävennyt omaa kieltäni, koska sen puhuminen julkisesti on kielletty. En ole koskaan saanut opiskella lukemaan ja kirjoittamaan omalla kielelläni.”
Vastaavasti olen saanut kokea myös varsin koskettavia hetkiä. Kerran vierailimme parin työtoverini kanssa hmong-vähemmistön kylässä Etelä-Kiinan vuorilla. Vanha mies sai käsiinsä ensimmäistä kertaa omakielisen Raamatun. Lukemaan hän oli oppinut jo Kulttuurivallankumouksen aikana kristittyjen salaisissa kokoontumisissa. Kyynelten valuessa hän alkoi lukea katkelmaa Johanneksen evankeliumin jakeita hmongin kielellä.
Toinen matkamuisteluni tulee Malawista, maaseudun syrjäkylästä, jossa aikuiset naiset ja miehet opettelivat lukutaitoa ensimmäistä kertaa omalla jaon kielellään. Oppijoiden ilo edistymisestään oli lähes käsinkosketeltavaa. ”Minä osaan! Katsokaa, tässä paperilla on minun nimeni, minä olen sen itse kirjoittanut!” Spontaani tanssi ja taputus nousivat luokassa pelkästä oppimisen ilosta.
Pipliaseuran lukutaitoluokissa ihmiset saavat oppia omalla kielellään. Jo raamatunkäännös on tuonut monelle vähemmistökansalle olemassaolon tunnustuksen. Häpeä on muuttunut iloksi ja ylpeydeksi omasta kielestä, löydöiksi oman kielen rikkauksista ihan luvallisesti.
”Mitä sitten tapahtuukaan, kun halveksitun vähemmistökielen puhujat oppivat myös lukemaan itse omakielistä Raamattuaan,” Wilfred Ngalawa, työtoverini Malawin Pipliaseurasta totesi taannoin.
Hyvää kansainvälistä äidinkielen päivää! Eläköön lukutaito, eläköön opetus omalla kielellä!
teksti: Satu Toukkari, sidosryhmäkoordinaattori, Suomen Pipliaseura
Kuva: Unsplash
PS. Vuonna 1999 UNESCO päätti aloittaa kansainvälisen äidinkielen päivän juhlistamista joka vuoden helmikuun 21. päivä. Teemapäivä juhlistaa kielellistä monimuotoisuutta ja monikielistä opetusta sekä muistuttaa äidinkielen tärkeästä roolista opetuksessa.