Blogi: Jouluaatto auringonnousun maassa

Auringonpaiste suorastaan häikäisee silmiä, vaikka kello on vasta vähän yli seitsemän aamulla. Huone on viileä, mutta onneksi sähköpeitto lämmittää ihanasti. Katselen muovikuustani ja sen vinhasti välkkyviä valoja. Niitä hädin tuskin erottaa auringonpaisteelta.

Alakerrasta tulee kahvin tuoksu, ja joulukasetti soi. Isä kuuntelee lempilauluaan, Sylvian joululaulua. Se muistuttaa kaukaisesta ja lumisesta pohjolan maasta. Olisihan se kiva herätä lumiseen aamuun, mutta en kuitenkaan ikävöi sinne kauas, tuntemattomaan kylmään ja pimeään. Ulkona on raikas ja kaunis päivä, puutarhamme säteilee. Ja niin pitääkin. Sillä nyt on jouluaatto.

Edellisenä päivänä vietimme seurakunnassamme Toyotassa joulujuhlaa japanilaisten kanssa. Jouluisin kirkko täyttyy niin, että penkit meinaavat loppua. Äiti valmistaa pieniä herkkupussukoita, joilla houkutellaan naapuruston lapsia kirkkoon. Ne tepsivät, sillä penkkejä elävöittävät pienet päät, jotka uteliaina kääntyilevät puolelta toiselle. Kaikilla on mustat hiukset. Niinpä sisko ja minä olemme vaaleine hiuksinemme ihailun ja ihmettelyn kohteena. Ja sanaton ihmetys äityy hämmästyneiksi huudahduksiksi, kun puhumme heidän kanssaan kuin paikalliset.

Kirkossa isä kertoo joulun sanomasta, laulamme joululauluja ja syömme japanilaisia herkkuja. Käärin keksipaperit mahdollisimman tiiviisti yhteen ruttuun, jotta muut eivät huomaisi kaikkia syömiäni keksejä. Samalla mietin, jääköhän niitä yllätyspusseja yli, ne olisi kiva jakaa siskoni kanssa kotona. Kun viimeisetkin tekevät lähtöä kirkosta, Muramatsu-mummo sujauttaa minulle ja siskolleni kirjekuoret. Kumarran, hymyilen ja sanon doomo arigatoo. Kurkkaan salaa kuoreen: siellä minua odottaa 5 000 yenin seteli. Tunnen mahanpohjassani kutkuttavaa odotusta.

Joulun aikaan asuntolaelämä on erityistä. Koti-ikäväkin unohtuu kaikkien joulupuuhien keskellä.

Käyn koulua eri kaupungissa, asuntolassa. Se on sisäoppilaitos, jossa eletään oppilaiden ja opettajien kanssa aamusta iltaan. Joulun aikaan asuntolaelämä on erityistä. Koti-ikäväkin unohtuu kaikkien joulupuuhien keskellä. Koulu kutsuu kylän asukkaita joulujuhlaan, myymme pipareita, mokkapaloja, suomalaisia joulukoristeita ja makeisia. Rahaa kilahtelee kivasti luokkaretkikassaan. Meidät on kutsuttu myös kauppakeskuksiin laulamaan. Saamme paljon kiitosta ja suosiota. Kamerat räpsyvät, kun otamme yhteiskuvia koululaisten kanssa. Hymyilemme. Lauluhetkissä on jotakin herkkää ja mieleenpainuvaa, sen koin lapsenakin. Pohjolan joululaulut koskettavat japanilaista sielunmaisemaa. Niissä on sopivasti haikeutta, ne tuovat kaivattua kontrastia amerikkalaisiin Christmas carrols -lauluihin.

Japanin joulu on kaupallinen juhla: joulupukki, porot ja erilaiset Jingle bells -luritukset rytmittävät ostoksia. Joulu on myös huvitusten juhlaa. Kaupallisuuden ja viihteen keskellä moni kiireinen japanilainen rentoutuu ja kohtaa monia kauniita asioita. Kaduilla loistavat välkkyvät jouluvalot ja kimmeltävät koristeet. Kaupoissakin on kiva tunnelma; on paljon jännittävää säihkettä, ääniä ja valoa. Ja Merii kurisumasu -tekstit täyttävät näyteikkunat. Kodeissa on usein koristeina pienet, muoviset joulukuuset. Pääroolissa on joulupukki ja porot. Jotkut ehkä ovat joskus kuulleet Jeesus-lapsesta.

Koska asuntolaelämä merkitsi paljon eroa vanhemmista, joulu oli sitäkin erityisempää aikaa. Silloin sai olla kotona, oman perheen kanssa.

Koin lapsuuteni joulut Japanissa, lähettiperheen lapsena, täydellisinä. Koin niin, vaikka ei ollut lunta, eikä jouluaatto ollut kenenkään japanilaisen mielestä joulun kohokohta. Koska asuntolaelämä merkitsi paljon eroa vanhemmista, joulu oli sitäkin erityisempää aikaa. Silloin sai olla kotona, oman perheen kanssa. Silloin meillä oli kaikkea sitä, mitä kaipasin. Joulu oli yhteyden, kaipauksen ja odotuksen täyttymistä.

Olen nyt saanut viettää aikuisena suomalaisia jouluja. Joulussa on edelleen jotakin samaa kuin mitä lapsena koin. Samalla huomaan lapsuuteni joulua muistellessa, kuinka joulumielen täyttivät loppujen lopuksi melko pinnalliset asiat: lahjat, odotus, säihke ja kimalle. Ne toki kuuluvat edelleen jouluuni, tuovathan ne tunnelmaa ja iloa.

Mutta niiden keskelle on tullut lisäkerrostumia, ehkä jotakin syvempää ymmärrystä. Ehkä lapsenomaisesta joulun odotuksesta ei pidäkään kasvaa liikaa pois. Mitä jos siihen pitääkin kasvaa sisälle? Lapsena on taito heittäytyä siihen maailmaan, jossa odotus ja ilo kohtaavat. Jouluna taivas koskettaa maata. Valo ja kimmellys koskettavat sydäntä. Jeesus tuli keskellemme. Ymmärrämmekö, minkä olemme saaneet lahjaksi? Ehkä pienen pisaran verran. Tämän pisaran toivon koskettavan ja tuovan elämää myös siihen maahan, jossa näin auringon ensimmäistä kertaa nousevan.

Teksti: Erika Niemelä