Blogi: Hän on siellä missä minäkin
Nyt aikuisena minusta välillä tuntuu siltä kuin olisin osa taulun tarinaa.
Muistat varmaankin taulun, jossa poika ja tyttö ylittävät hataran oloista siltaa. Pienen parivaljakon askeleet tuntuvat epävarmoilta. Mutta heidän takanaan säteilee ihmeellinen ja voimallinen enkeli, joka vartioi jokaista askelta. Taulun katselijoina oivallamme asetelman välittömästi. Samalla oletamme, että sisarukset eivät näe enkeliä. Miksi muuten heidän askeleensa tuntuvat niin haurailta ja pelokkailta? Itselläni kyseinen taulu oli lapsena sängyn päädyssä. Se muistutti tärkeästä asiasta: en kulje yksin. Silti, kun yölampun valo oli hiipunut, epävarmuus onnistui usein yllättämään pimeän turvin.
Epävarmuuteni raivaa polkua läheisyyteen.
Nyt aikuisena minusta välillä tuntuu siltä kuin olisin osa taulun tarinaa. Olen polulla, matkalla kohti tuntematonta. Edelleen epävarmana. Kenties juuri siksi suuntaan katseeni oikeaan, ja pysyn reitillä. Epävarmuuteni raivaa polkua läheisyyteen. Syvempään luottamukseen. Kun oma varmuuteni on kateissa, voin kokea ihmeellisen – kuin yliluonnollisen – voiman. Se kannattelee minua kevyen tuulen tavoin.
Tauluun on kätketty tärkeä viesti. Saamme luottaa Kaikkivaltiaan käsiin silloin, kun pimeä pelottaa. Kun elämäni askeleet haparoivat, tarvitsen rohkaisua. Päivittäin. Ja kuinka usein se löytyykään niin läheltä, Raamatusta. Kunpa aina muistaisin tämän valtavan aarteen, joka on jatkuvasti aivan käteni ulottuvilla. Kunpa turvautuisin siihen silloinkin, kun elämäni taitekohtien hatarat sillat ovat onnellisesti takana päin.
En osaa sanoa, mikä oli perimmäinen syy – miehen liikutus, Raamatun sanat, vaiko molemmat – mutta koin Jumalan puhuneen näiden sanojen kautta.
Vierailin muutama kuukausi sitten Kiinan vuoristojen vähemmistöjen keskuudessa. Tutustuin kylien ihmisiin, jotka olivat juuri saaneet oman raamatunkäännöksen. He ihmettelivät, kuinka Jumala puhui heidän kieltään – Hän oli tullut niin lähelle. Se teki vaikutuksen. Monissa muissa kylissä vielä odotettiin Raamattua omalle kielelle. Sain oppia jotakin arvokasta: kirja oli minulle itsestäänselvyys, mutta heille se oli kallisarvoinen aarre.
Kotivierailulla pyysimme kiinalaista isäntää, Zhangia jakamaan uudesta Raamatustaan lempijakeensa. Kuuntelin, kuinka mies luki vähän takeltaen mutta syvästi eläytyen.
Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16)
En osaa sanoa, mikä oli perimmäinen syy – miehen liikutus, Raamatun sanat, vaiko molemmat – mutta koin Jumalan puhuneen näiden sanojen kautta. Niiden takana sädehti valtava kirkkaus. Siellä minua odotti Jumala, ja sydämeni oli hetkessä valmis kohtaamaan hänet. Astuin rohkeasti yli hataran sillan. Kohti Jumalaa ja ihmistä. Tuhansien kilometrien päässä vuoristossa asuvasta vähemmistökansan miehestä tuli hetkessä minun veljeni. Jumalan sana teki tehtävänsä, se oli luonut yhteyden.
Tänäkin syysaamuna astun ulos pimeyteen, hieman haparoivin askelin. Onpas raikas ja kirpakka ilma! Ruoholla helmeilevät aamupisarat, jotka pian imeytyvät lenkkareiden läpi sukkiin asti. Kahvi on mukana, jospa se lämmittäisi ja piristäisikin. Istahdan bussiin ja selailen kännykkää; Facebookin virta vie helposti mukanaan. Tarjolla olisi koko elämän tunneskaala valmiissa formaateissa, kevytmielisestä naurusta aina ahdistuksen syövereihin. Voisin toisaalta myös lukea Raamattua, onhan sekin jatkuvasti käteni ulottuvissa. Klikkaanko sittenkin itseni Raamattuun? On tehtävä valintoja.
Pipliaseura on juuri lanseerannut sovelluksen, joka tuo Raamatun entistä lähemmäksi. Nyt voin lukea sitä entistä helpommin kännykällä vaikkapa bussissa. Mutustelen sovelluksen slogania – Siellä missä sinäkin. Se tuntuu uskottavalta, jopa pysäyttävältä. Jumalan sana on siellä missä minäkin. Jumala on koko ajan kanssani ja myös kaukaisen kiinalaisen veljeni vierellä.
Kohta astun ulos bussista. Mitäköhän päivä tuo tullessaan? Vaikka kulkisin yli huteran sillan, en aio pelätä. Sillä askeleitani varjelee Kaikkivaltiaan käsi.
Teksti: Erika Niemelä