Blogi: ”Ethän Isä taivaan unohda, lapsiasi sodan jaloissa”
Viime aikojen Afganistan-uutisointi nostaa mieleeni kuvia ja kohtaamisia Lähi-idästä, jossa olin vuonna 2015 työmatkalla. Tuolloin ihmiset pakenivat Syyriasta ja Irakista sotaa ja Isisin hirmuvaltaa. Seurasimme parin työtoverini kanssa Jordanian Pipliaseuran ja muiden avustusjärjestöjen toimintaa Syyrian rajan tuntumassa.
Eräänä harmaana, hiekkamyrskyn päivänä, jolloin edes pommikoneet eivät pystyneet nousemaan ilmaan, menimme tapaamaan syyrialaista perhettä heidän väliaikaiseen kotiinsa.
– Ahlan wa sahlam, tervetuloa vierailulle, toivottavat vanhemmat.
Istuudumme asunnon ainoan huoneen lattialle, ja Mohammad-isä alkaa kertoa perheensä tarinaa:
– Asuimme Homsissa, Syyriassa. Olimme tavallinen perhe. Minä työskentelin rakennuksilla, vaimoni kotona ja lapset kävivät koulua. Kun Homsia alettiin pommittaa, pakenimme muualle. Missään emme olleet turvassa. Elämä oli vaikeaa.
– Eräänä päivänä, kun olin ostamassa vihanneksia, minut otettiin kiinni ja pahoinpideltiin. Minua lyötiin sen vuoksi, että olin Homsista, kapinallisten alueelta. Päätin, että meidän on paettava Syyriasta. Maa oli aivan liian vaarallinen perheelle. Matkustimme lampaidenkuljetusauton lavalla, 90 muun ihmisen kanssa autiomaan ja vuorien kautta Jordanian rajalle. Pelkäsimme henkemme edestä.
– Ensimmäisen kuukauden Jordaniassa vietimme ankeissa oloissa pakolaisleirillä. Onneksi pääsimme muuttamaan sieltä pois.
– Vain kirkon ihmisiltä olemme saaneet apua. He olivat ensimmäisiä, jotka tulivat kysymään, mitä tarvitsemme. Kirkko auttaa meitä yhä.
– Meillä on neljä lasta. He kaikki käyvät täällä koulua. Syyriassa lapsilla ei ollut enää mitään mahdollisuutta turvalliseen koulunkäyntiin. Jo koulumatkat olivat vaarallisia. Vanhin poikamme Hamsa näki, miten ihmisiä tapettiin kadulle. Tyttöjen kidnappaukset olivat myös yleisiä.
– Täällä asenteet pakolaisia kohtaan ovat muuttuneet tylymmiksi siitä, kun tulimme. Emme haluaisi lastemme kärsivän enää. Kaipaan kaikkea Syyriasta. Se on kotimme, rakas maamme, Aisha-äiti jatkaa.
Perheen äiti ja Hannah-tytär käyvät keittämässä kardemummalle tuoksuvaa arabialaista kahvia. Ulkoa pelmahtaa sisään kissanpentuja. Lasten silmiin tulee vihdoin iloinen tuike.
Ennen lähtöämme, vanhemmat pyytävät meitä vieraita rukoilemaan yhdessä heidän kanssaan ja heidän puolestaan.
En tiedä, mitä perheelle tänään kuuluu ja missä he nyt ovat, mutta rukoilen yhä:
”Herra, kuule ihmisen itku joka puolella tätä kärsivää maailmaa. Herra auta, anna meille sinun rauhasi.”
Teksti: Satu Toukkari
Kuva: Katri Saarela