Etelä-Karjalan Pipliaseura 200 vuotta

Vuotta 1804 edelsi pikku Mary Jonesin koskettava tarina siitä, kuinka hän oli säästänyt kuusi vuotta saadakseen oman Raamatun. Tästä seurasi se, että Lontoossa perustettiin Englannin ja Ulkomaiden Pipliaseura, jonka tehtävänä oli levittää Raamattuja kaikille maailman kansoille. Myös tieto Suomen heikosta raamattutilanteesta oli kantautunut Englantiin. Tästä johtuen he lähettivät skotlantilaisen John Patersonin Suomen kamaralle tutustumaan raamattutilanteeseen.

Tultiin vuoteen 1811, jolloin Paterson keskusteli asiasta Turun piispa Tengströmin kanssa. Patersonin vaikutuksesta perustettiin Turussa vuonna 1812 Suomen Pipliaseura, joka on maamme vanhin kristillinen ja ekumeeninen järjestö.

Pian kuitenkin huomattiin, ettei Turussa perustettu Suomen Pipliaseura pysty yksin huolehtimaan koko maan raamattutarpeista. Elettiin vuotta 1818, jolloin maahamme perustettiin lähes samoihin aikoihin seitsemän alueseuraa Suomeen: nämä olivat Kuopio, Vaasa, Oulu, Porvoo, Hämeenlinna, Viipuri ja Pori.

Wiipurin Bipliaseuran perustaminen

Viipurissa keskusteltiin jo vuoden 1818 tammikuussa Pipliaseuran perustamisesta. Läänin maaherran sairaus kuitenkin viivästytti seuran perustamista siten, että Wiipurin Bibliaseura voitiin perustaa vasta huhtikuun 20. päivänä 1818. Seuran tarkoituksena oli Raamattujen levittämin kansan keskuuteen.

Seuran ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Viipurin läänin maaherra ja ritari Carl Walleen, varapuheenjohtajana kaupunkineuvos ja ritari Nic Jänisch, sihteerinä. Muut perustajajäsenet olivat Gymnaasin opettaja maisteri Fr. Rönnbäck ja maistraatin sihteeri Jac Juden, rahastonhoitajana toimi tukkukauppias Gustaf Heijno ja kirjavarastonhoitajana varapastori John Stråhlman.

Joku voi ehkä miettiä, miksei piispaa valittu seuran hallitukseen. Yksinkertaisesti syy oli siinä, ettei Viipurissa siihen aikaan ollut piispan istuinta, vaan Viipurin lääni kuului Porvoon hiippakuntaan. Myöhäisemmässä vaiheessa kuitenkin hiippakunnan piispa oli seuran puheenjohtaja.

Seuran perustamiskokous ja hallituksen kokoukset pidettiin alkuaikoina Raatihuoneella. Kokouskielenä oli ilmeisesti ruotsi, koska toimintakertomukset 1800-luvun puoliväliin saakka olivat ruotsikielisiä.

Seuran jäsenet

Seuran ensimmäisessä jäsenluettelossa oli pääosiltaan vain Viipurissa asuneita tai ammattinsa vuoksi jäseninä olleita henkilöitä. Näistä mainittakoon muun muassa maaherra, kaupungin virkamiehet, papit, opettajat, kauppiaat, käsityöläiset, erilaiset ammattimiehet ja korkea-arvoiset upseerit.

Voidaankin todeta, että silloiset vaikutusvaltaiset henkilöt liittyivät seuran jäseniksi.

Kutsu seuran kokouksiin luettiin juhlallisesti kirkon saarnastuolista. Virallisen kokouksen jälkeen pidettiin aina vuosijuhla. Se oli monikielinen ja ekumeeninen.

Monikielisyydestä kertoo se, että eri puhujat käyttivät puheessa äidinkieltään. Esimerkiksi Viipurin ortodoksisen seurakunnan pastori, herra tuomiorovasti ja ritari Logineysky, pitivät juhlapuheen venäjäksi. Gymnaasin yliopettaja, herra gollegio asessori Loebnitzh puhui saksaksi. Wiipurin Bibliaseuran toinen sihteeri, herra linnansaarnaaja, maisteri Wirenius puhui ruotsiksi ja vuosijuhlan lopuksi Bibliaseuran kirjavaraston hoitaja, varapastori, kappalainen Stråhlman lausui Herran siunauksen suomeksi. Lisäksi laulettiin ”värssyjä” suomalaisesta virsikirjasta.

Viipuri oli kansainvälinen kaupunki. Raamattuja tarvittiin monilla kielillä. Suurin kysyntä oli suomenkielisillä Raamatuilla ja Uusilla testamenteilla. Sen jälkeen tulivat saksan-, ruotsin-, venäjän- ja kirkkoslaavinkieliset kirjat.

Raamattuja jaettiin Viipurin alueelle, joista huomattava osa meni Inkerinmaan ja Pietarin suomalaisväestölle. Lisäksi osa Raamatuista saattoi kulkeutua kauppiaitten ja sotilaitten mukana kauas Venäjälle.

Mistä Bibliaseura sai varoja?

Jäsenmaksu oli alkuvaiheessa kolme ruplaa jäseneltä ja ainaisjäseneltä 30 ruplaa. Luonnollisesti näillä varoilla ei Raamattuja voitu hankkia, mutta seura sai avustusta Englannin ja Ulkomaiden Pipliaseuralta. Mainittavaa on myös se, että Venäjän keisari Aleksanteri I lahjoitti omista varoistaan 5000 ruplaa Raamattujen jakamiseen jo vuotta ennen Suomen Pipliaseuran perustamista. Vuonna 1812 keisari antoi ukaasin siitä, että Biblian pränttäystynnyristä oli viiden vuoden aikana luovutettava rahaa Biblian painattamiseen. Edelleen seura sai toimeenpanna rahankeräyksen, joka tuotti 5466 ruplaa ja 9000 taalaria. Keisari antoi myös luvan tuoda tullivapaasti Turkuun ja Pietariin Raamattujen painattamiseen tarvittavan paperin. Pietariin sai perustaa raamattukirjapainon ja postivapaasti lähettää kotimaassa ja Pietarissa präntätyt Bibliat. Mainittakoon, että 1800-luvulla painettuja Raamattuja on löytynyt Lappeenrannasta.

Tällaiset olivat seuran alkuvaiheet. Wiipurin Bibliaseura sai olla mukana suuressa palvelutehtävässä. Suomen kansalle jaettiin sadan vuoden aikana 1,8 milj. Raamattua tai Uutta testamenttia. Tämän jakamisen suorittavat luonnollisesti kaikki pipliaseurat yhdessä ulkomaisen rahoitusavun turvin.

Wiipurin Bibliaseurasta Etelä-Karjalan Pipliaseuraksi

Seuran uusin historiakausi alkoi 1900-luvun puolenvälin aikoihin. Seura sai uudeksi kotipaikakseen Lappeenrannan. Tuolloin seuran puheenjohtajana oli Viipurin hiippakunnan piispa Ilmari Salomies. Piispan istuimen siirryttyä Mikkeliin, ei piispa voinut enää toimia puheenjohtajana. Piispan jälkeen puheenjohtajaksi tuli Lappeen kirkkoherra Leo Gummerus. Hänen jälkeensä tuli Lappeenrannan kirkkoherra Herkko Kivekäs. Hänen jälkeensä puheenjohtajaksi valittiin Lappeen kirkkoherra rovasti Jorma Taipale, jonka jälkeen puheenjohtajana toimi Lappeen kappalainen rovasti Antti Vanhanen.

Hänen lähdettyä lähetyskentälle Tansaniaan, puheenjohtajina ovat toimineet lähetyssihteeri Lilja Lindholm Lappeenrannasta, Arto Varis Lappeenrannasta, Ulla Soikkeli Rautjärveltä. Nykyisin seuran puheenjohtajana toimii pastori Minna Koistinen Imatralta.

Etelä-Karjalan Pipliaseuran toiminnan vaiheita

Seuran jäsenet olivat välillä hajallaan ympäri Suomea. Hengellinen hätä oli suuri. Raamattujen kysyntä oli kasvanut. Seuralle oli saapunut kirjeitä, joissa pyydettiin lähettämään Raamattuja yksityisille ihmisille ja yhteisöille. Tämä toiminta jatkui pitkälle 1950-luvulle.

Vuosien varrella kuitenkin Raamattujen välittäminen ilmaiseksi suomalaisille kävi tarpeettomaksi. Tästä jossain määrin seurasi se, että seuran tarpeellisuus oli jäämässä historiaan. Voidaan todeta, että seuralla oli 10-vuotinen hiljaiselo 1950–1960 -luvulla.

Toiminta ei kuitenkaan loppunut. Alkoi uusi aika. Seura sai olla osana suurta raamattuperhettä. Välillä seura oli nimeltään Etelä-Karjalan Raamattuseura kunnes se taas 1990-luvulla muutti jälleen nimensä mukaiseksi Etelä-Karjalan Pipliaseuraksi muitten Suomessa olevien alueellisten pipliaseurojen tapaan.

Tänään Etelä-Karjalan Pipliaseura voi hyvin. Noin 250-henkinen jäsenistö koostuu Imatran ja Lappeenrannan rovastikuntien alueella olevista ihmisistä.

Pidämme raamattulähetystyötä näkyvillä seurakuntien erilaisissa tilaisuuksissa, järjestämme matkoja suomensukuisten kansojen pariin ja pidämme yhteyksiä Inkerin kirkkoon.

Luonnollisesti suomensukuiset kansat ovat meille tärkeitä, koska olemme aivan rajanaapureita.

Omalta osaltaan Etelä-Karjalan Pipliaseura tekee raamattulähetystyötä ja lahjoittaa varoja Suomen Pipliaseuran kautta juuri siihen kohteeseen, johon lahjoittaja haluaa lahjoituksensa kohdistaa. Myös Etelä-Karjalan Pipliaseuralla on periaatteena se, että voimme lahjoittaa ja tukea Raamattujen tuottamista sillä kielellä, jota lukija ymmärtää ja hinnalla, johon lukijalla on varaa.

Teksti: Jarmo Piispanen, Etelä-Karjalan Pipliaseuran sihteeri